EU tarkkailija ulkopolitiikassa
Pohjois-Afrikan tapahtumat ovat osoittaneet EU:n yhteisen ulkopolitiikan jälkijättöisyyden ja tehottomuuden – jälleen kerran.
EU:n reaktio Tunisian, Egyptin ja Libyan tilanteisiin oli hidas ja riittämätön. Tunisiassa kuohui viikkojen ajan ennen kuin EU sai sanotuksi sanaakaan. Herra Ben Ali oli eurooppalaisten johtajien suosikki. Suhteita Tunisiaan pidettiin malliesimerkkinä EU:n ja välimeren alueen yhteistyöstä.
Korkea edustaja Cathy Ashton varoi niin ikään kriittisen Egypti-lausunnon antamista tietäen, että eräillä EU-mailla on läheiset suhteet Mubarakin hallintoon. Vasta Yhdysvaltain selkeä viesti Mubarakin ajan päättymisestä sai EU:nkin älähtämään.
Libyan mielenosoitukset olivat jatkuneet yli viikon, kun EU:n ulkoministerit kokoontuivat keskustelemaan maan tilanteesta ulkoasiainneuvostoon. Ulkopoliittisten johtajiemme lausunto kokouksen jälkeen oli iso vitsi: EU:n ulkoministerit vaativat ”Libya-vetoista dialogia” maan tilanteen selvittämiseksi. Vielä kaksi viikkoa sitten komissio neuvotteli Brysselissä Libyan edustajien kanssa EU:n ja Libyan välisestä puitesopimuksesta sekä maahanmuutosta ja siitä miten 50 miljoonan euron apupaketti laitetaan käytäntöön.
EU:n heikkous vain voimisti Muammar Gaddafin itsevaltaisia pyrkimyksiä pysäyttää mielenosoittajat väkivalloin. Ulkoasiainneuvoston kokousta seuraavana päivänä Gaddafi yllytti kannattajiaan kansanmurhaan.
Unioni ei puhunut julkisesti Libyalle asetettavista sanktioista ennen kuin Ranskan presidentti Nicolas Sarkozy kertoi kannattavansa sanktioiden asettamista ja presidentti Obama kertoi harkitsevansa pakotteita. Ashton ja sanktioihin myönteisesti suhtautuvat jäsenvaltiot joutuivat odottamaan Pariisin ja Washingtonin reaktiota. EU:ssa suuria linjauksia ei tehdä ilman Pariisin tai Berliinin silmänräpäytystä. Tässä nimenomaisessa tapauksessa Roomallakin oli sanansa sanottavana.
EU:n vaatimukset ihmisoikeuksien ja demokratian kunnioittamisesta näyttävät lähinnä harhaisen ja ruosteiseen haarniskaan pukeutuneen Don Quijoten taistelulta tuulimyllyjä vastaan, kun sitä vertaa tuottoisaan asekauppaan Libyan kanssa, Gaddafin valtiomiestason vastaanottoon Pariisissa tai hymyileviin yhteiskuviin herra Berlusconin seurassa Gaddafin Rooman matkan yhteydessä.
Muutosten melskeessä EU ei ole onnistunut olemaan ulkopoliittinen suunnannäyttäjä Pohjois-Afrikassa, omassa naapurustossaan. Vetovastuu on tälläkin kertaa ollut Yhdysvalloilla.
27:n ulko- ja turvallisuuspolitiikan yhteensovittaminen ei ole tehtävistä helpoin. Haaksirikosta ei voi syyttää yksin kapteenia, jos laivan miehistö hyppää kriittisellä hetkellä kannelta valtamereen. Toisaalta jokaisella jäsenmaalla on oikeus omaan ulkopolitiikkaan.
Voimme kuitenkin vaatia kippariltakin yhtä asiaa ja ehkä kahtakin, nimittäin aloitteellisuutta ja ideoita. Tämä ei kosketa ainoastaan yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa vaan EU:n integraatiota laajemmin. Välineet EU:lla on, mutta onko tahtoa.
Julkaistu Suomenmaassa 3.3.2011