ANNELI JÄÄTTEENMÄKI

EU on tienhaarassa. Kukaan ei tiedä missä tilanteessa olemme kahden tai kolmen kuukauden päästä saatikka vuoden kuluttua.

Unionia voidaan rakentaa vain, jos jäsenvaltioiden kesken sekä instituutioiden välillä vallitsee epäilyksen sijaan luottamus. Vielä tärkeämpää on kansalaisten luottamus EU:n arvoja sekä päätöksentekojärjestelmää kohtaan. Peilaavatko EU:n arvot kansalaisten arvoja vai onko EU liian etäinen ja epädemokraattinen?

EU on moraalirappiossa. Eräiden jäsenvaltioiden liian runsas velaksi eläminen sekä kasvu- ja vakaussopimuksen noudattamatta jättäminen herättävät kysymyksen: miksi luottaisimme nyt, kun luottamus on jo kertaalleen katastrofaalisella tavalla petetty? Ei ole ihme, että kansalaiset hakevat ratkaisuja jostain muualta kuin perinteiseltä poliittiselta eliitiltä.

Komission puheenjohtaja Jose Manuel Barroso piti unionin tilaa koskevan puheensa viime viikolla Strasbourgissa. Puheessa oli oikeanlaista tunnetta, mutta suunta oli väärä.

Barroso esittää uutta perussopimusta, jotta unioni pääsisi eteenpäin ja kriisi saataisiin ratkaistua. Hän on kuitenkin perustavanlaatuisella tavalla väärässä. Unionin uusinta perussopimusta, Lissabonin sopimusta, laadittiin kymmenen vuotta. Sopimus hylättiin kolmessa kansanäänestyksessä. Uusi perussopimuksen laatimisprosessi loisi vain uuden kriisin.

EU:n ongelma ei olekaan perussopimuksissa vaan luottamuksen ja poliittisen johtajuuden puutteessa – ja siinä, ettei olemassa olevia sopimuksia kunnioiteta. Saksa ja Ranska haluavat sopia asiat keskenään sivuuttaen komission aloiteoikeuden ja yhteisömetodin. EU-johtajat taistelevat kulisseissa vallasta.

Ulkopolitiikassa Britannia ja Ranska näyttävät suuntaa ja ulkopolitiikan korkea edustaja Catherine Ashton jää lehdelle soittelemaan. Libyan tilanteen hoito on tästä kuvaava esimerkki. EU ei ole edustettuna keskeisissä kansainvälisissä järjestelyissä tai edustus on heikkoa. G20:ssa kansallisvaltioilla on suurempi rooli kuin EU:lla. EU ei ole YK:n turvallisuusneuvostossa ja Arktiseen neuvostoon unionia ei huolita.

Takavuosina Suomea vaadittiin EU:n ytimiin. On hyvä kysyä, missä EU:n kova ydin näinä eriseuraisuuden aikoina on?

Ehkä on tehty liikaa liian nopeasti. Pitäisi tutkia eikä hutkia. Akuutti kriisi on hoidettava, mutta sen jälkeen on pidettävä tuumaustauko. On mietittävä EU:n roolia ja suuntaa nousevien talousmahtien maailmassa ja suhteessa omaan naapurustoomme. On pohdittava kuinka pitkälle unioni voi laajentua ja mitä se nopeasti muuttuvassa maailmassa voi naapureilleen tarjota ja luvata. Missä ovat unionin rajat sekä maantieteellisesti että poliittisesti?

Yksi asia on varma. Mikäli unionilla ei ole legitimiteettiä kansalaisten silmissä, on alamäki paitsi vääjäämätön myös pitkä ja vaikea. EU ei ole itseään vaan kansalaisiaan varten.

Eurooppalaisessa yhteistyössä on kyse paljosta: rauhasta kansojen välillä ja taloudellisesta hyvinvoinnista. Nämä asiat ovat liian merkityksellisiä, että niistä kannattaisi ehdoin tahdoin luopua. Suunnan on kuitenkin muututtava. Luottamus on ansaittava uudelleen.

Julkaistu Suomenmaassa 7.10.2011