200 miljoonan euron puhallus
Monenlaisten pintakohujen keskellä vähälle huomiolle on jäänyt kaikessa hiljaisuudessa suhmuroitu risteilyohjusten hankinta Yhdysvalloista. Hankintaahan puuhattiin kymmenkunta vuotta niin, että useimmat uskoivat asian jo hautautuneen.
Nyt kuitenkin äkkiä kävi ilmi, että on tehty noin 200 miljoonaa euroa maksava kauppa, jolla hankitaan Yhdysvalloista yli 350 km kantavia risteilyohjuksia Hornetien varustukseen. Siihen liittyy monia kysymyksiä.
Ensinnäkin hanke on kallis, kun samaan aikaan pitää säästää lakkauttamalla monia varuskuntia. Vetoaminen vuosien takaisiin suunnitelmiin ei toimi, kun kaikki menokohteet pitäisi panna pöydälle ja alistaa uuteen tarkasteluun.
Korkean teknologian sotakaluston hankinnat eivät voi olla missään erityissuojelussa, kun säästöpäätöksiä tehdään. Kauaskantoisten risteilyohjusten kustannustehokkuus voidaan asettaa kyseenalaiseksi painavin perustein.
Monien asiantuntijoiden mukaan noin 70 ohjuksella ei paranneta mitenkään merkittävästi Suomen puolustuskykyä, ei edes ilmapuolustusta. Olisi parempi pysytellä oman alueen puolustukseen paremmin sopivassa aseistuksessa.
Vakavin puoli asiassa on se, että kauas Suomen rajojen ulkopuolelle ulottuvien risteilyohjusten hankinta on aivan uusi avaus, joka liittää Suomen osaksi suurvaltapoliittisia (Yhdysvallat vs. Venäjä) jännitteitä. Toisaalta se lisää paineita, että suomalaisia Horneteja pitäisi lähettää amerikkalaisten avuksi ulkomaisiin tehtäviin, samankaltaisiin kuin esimerkiksi Libyan tai Jugoslavian pommitukset.
Kuullut perustelut uudenlaisen pelotuskyvyn muodostamisesta ovat heikolla pohjalla, kun ajatellaan mahdollisia vastatoimia niitä vastaan. Kaikkein huonoimman perustelun esitti puolustusministeri Stefan Wallin, kun hän sanoi, että kauaskantoisilla ohjuksilla korvataan jalkaväkimiinojen kieltoa.
Eihän jo kauan sitten vanhentuneiden ja ilman sopimuksiakin poistettavien kevyiden henkilömiinojen korvaaminen strategisen tason ohjusaseistuksella ole missään suhteessa toisiinsa.
Suomen puolustuksen hankinnoissa pitäisi entistä enemmän keskittyä EU-maiden yhteisiin hankkeisiin. Tässä on eurooppalainen yhteistön tiivistämisen paikka. Euroopan maita sitovat solidaarisuussäännökset, mutta todellinen tahto yhteistyöhön puuttuu.
Liiallinen tukeutuminen ja samalla sitoutuminen kaukana olevaan Amerikkaan ei ole järkevää politiikkaa.