Urpilainen, oikeuskansleri ja brittikonsultti
Katselin Ylen ykkösaamussa valtiovarainministeri Jutta Urpilaisen haastattelun. Korviini särähti pahasti, kun Urpilainen sanoi, että Kreikan vakuusjärjestelyyn liittyvien asiakirjojen salaamispäätös perustui brittiläisen asianajotoimiston lausuntoon.
Asiantuntijana käytettiin myös suomalaista asianajotoimistoa, mutta oikeuskanslerin mielipidettä ei kysytty. Tämä on hämmästyttävää. Eikö Urpilainen luota oikeuskansleriin vai miksi häneltä ei ole kysytty?
Oikeuskansleri on hallituksen korkein juridinen neuvonantaja ja samalla myös ylin laillisuusvalvoja. Hänen tärkein tehtävänsä on valtioneuvoston päätösten laillisuusvalvonta.
Tulee mieleen, että hallitus on etsimällä etsinyt perusteita salaamiselle. Muuten ei ole ymmärrettävää, että valtionhallinnon omat julkisuuslainsäädännön asiantuntijat on sivuutettu. Heiltä olisi saattanut tulla vääränlaisia ohjeita.
Miksi hallitus hakee neuvoja Suomen julkisuuslain soveltamisesta ulkomaiselta asianajotoimistolta ja maksaakin siitä vielä huomattavan summan? Julkisuuslain soveltamisen pitäisi ministeriöissä olla normaalia, arkipäiväistä toimintaa.
Hallitus syytää rahaa konsulteille asioiden valmistelussa ja ulkoistaa jopa ajattelun. Pekka Himanen ajattelee hallituksen puolesta ja laatii isolla rahalla hallitukselle visioita. Konsulttidemokratia kukoistaa.
Miksi Kreikan ja Suomen sopimus alun perin julistettiin salaiseksi? Korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisun jälkeen vasta pakon edessä sopimus julkistettiin.
Päätöksenteon avoimuus on demokratian edellytys. Kansalaisilla on oikeus tietoon. Päättäjiltä ja viranomaisilta vaaditaan oma-aloitteisuutta avoimuuden edistämiseksi. Kovin oma-aloitteisena ei valtiovarainministeriötä voi pitää.
Suomalaiset ylpeilevät usein julkisuusperiaatteellaan ja avoimuudellaan. Avoimuus on joskus nostettu jopa Suomi-brändin keskeiseksi tekijäksi.
Yhä useammin avoimuus jää juhlapuheiden tasolle. Tiukan paikan tullen salailu voittaa.