Turkki, Erdogan ja vallankaappaus
Epäonnistuneen sotilaallisen vallankaappausyrityksen jälkeen maailman valtionpäämiehet ovat asettuneet tukemaan Turkin presidentti Recep Tayyip Erdogania. Hän on vaaleilla valittu johtaja, joka on tähän asti ylläpitänyt perusvakautta ja ennustettavuutta Turkin sisäpolitiikassa ja ulkosuhteissa.
Sotilaallista aggressiota ei voi hyväksyä. Vallankaappausyritys on jättänyt jälkeensä satoja kuolleita, niin siviilejä kuin sotilaita, ja se uhkaa syöstä yhteiskunnan hallitsemattomaan väkivaltaiseen kostokierteeseen. Tällaiset ilmiöt eivät kuulu toimivan demokratian tunnusmerkkeihin. Turkki ei kuitenkaan ole toimiva demokratia, ja siitä on suurimmassa määrin vastuussa Erdogan itse.
Erdogan on puolueineen tehnyt hartiavoimin töitä totaalisen yksinvallan saavuttamiseksi hiljentämällä riippumattomia tiedotusvälineitä hämärin terrorismisyytöksin, rapauttamalla oikeuslaitoksen toimintaa ja puuttumalla kansalaisten perusoikeuksiin. Keskeisiä hallinnollisia instituutioita on tasaisen varmasti alistettu Erdoganin poliittisille tavoitteille.
Sotilaallinen vallankaappausyritys pyrki puuttumaan Erdoganin vuosia käynnissä olleeseen vallankaappaukseen, joka on perjantaiyön tapahtumien jälkeen jatkanut kiihtymistään. Kuolemanrangaistusta väläytellään palautettavaksi. Julkishallintoa, oikeuslaitosta, poliisia ja armeijaa puhdistetaan toisinajattelijoista ja tilalle asetetaan ”isänmaallisia” henkilöitä. Isänmaa tuskin enää tarkoittaa Turkkia, vaan Erdoganin AK-puoluetta.
Koska epäisänmaallisuuden käsite voidaan määritellä monin tavoin, suurin uhka yksivaltiaan aikeille ovat ennen kaikkea ajatukset. Tämän vuoksi Erdogan on nimennyt vallankaappaushankkeen pääpiruksi Yhdysvalloissa asuvan, edistysmieliseksi luonnehditun ja turkkilaisessa yhteiskunnassa merkittävän kannattajakunnan keränneen imaami Fethullah Gülenin.
Syytösten tueksi ei ole toistaiseksi esitetty todisteita. Gülenin ajatuksille perustuvalla kansanliikkeellä on laaja kannatus vaikutusvaltaisten turkkilaisten keskuudessa, mistä syystä Erdogan aikoo entistä voimakkaammin kohdistaa huomionsa tämän rinnakkaisvaltioksi kutsutun liikkeen kitkemiseen.
Toivonrippeet Turkin valtionhallinnon maltillisesta ja maallistuneesta tulevaisuudesta, jonka viimeisenä vakuutuksena ovat perinteisesti olleet maan asevoimat, alkavat selkkauksen myötä olla vähäiset. Rauhanomaisen opposition ja toisinajattelijoiden toiminnan tukahduttaminen vangitsemisilla ja muilla kyseenalaisilla keinoilla tulee valitettavasti ruokkimaan väkivaltaa turkkilaisessa yhteiskunnassa. Sotilaallinen vallankaappausyritys on tästä erittäin surullinen esimerkki.
Sotilaat yrittivät vastata vääryyteen vääryydellä. On oikein tuomita väkivaltaiset yritykset vallan kaappaamiseksi ja asettua valitun valtionpäämiehen puolelle, mutta aika näyttää, käyttääkö Erdogan saamansa tuen kansanvallan perusperiaatteita kunnioittaen.
Ensitahdeista päätellen kehitys on kaikkea muuta kuin toivottu. Erdogan tiukentaa otettaan vallankahvasta. Turkin historia on heinäkuun viidennentoista jälkeen siirtynyt uuteen, synkkään kappaleeseen.