Olympiahuumaa metsästämässä
Olympialaiset ovat kestäneet jo viikon verran, mutta olympiahuumasta ei ole tietoakaan. Ehkä tunnelma nousee nyt, kun yleisurheilu alkaa.
Suomessa kadonnutta olympiahuumaa voi metsästää lähinnä museoista ja historiasta. Vierailin äsken Kortesjärvellä Jääkärimuseossa. Sen yhteydessä oli pieni osasto myös olympiavoittaja Toivo Loukolan kunniaksi.
Loukola voitti 3000 metrin estejuoksun Amsterdamin olympialaisissa 1928. Loukola oli syntynyt Kortesjärvellä, mutta elämäntyönsä hän teki Helsingissä ja edusti urheilu-uransa tähtihetkinä Helsingin Poliisi-Voimailijoita.
Museokäynnillä opin senkin, että naiset osallistuivat ensi kerran olympialaisten yleisurheilukilpailuihin (viisi lajia) vasta vuonna 1928 Amsterdamissa. Suomesta naisyleisurheilijoita oli mukana ensi kertaa vasta Berliinissä 1936.
On mielenkiintoista ja opettavaista havaita, miten ja millaisin perustein aikanaan vastustettiin naisten kilpaurheilua. Ei kannata naureskella niille maille, joista naisia on mukana vasta nyt olympialaisissa.
Muinaisissa antiikin olympialaisissa naisilta ei kielletty ainoastaan osallistuminen kilpailuihin. Naisilla ei ollut asiaa edes katsomoon. Kuolemanrangaistus uhkasi niitä naisia, jotka pyrkivät antiikin olympiakisojen kilpailupaikoille.
Kun naisten viisi yleisurheilulajia hyväksyttiin Amsterdamin kisojen ohjelmaan, päätös herätti Suomessa laajaa kritiikkiä. Yleinen mielipide oli vahvasti naisurheilua vastaan.
Päävastustajana hääri Tahko Pihkala, jonka mielestä naisten viisi lajia olivat viisi naulaa olympialiikkeen arkkuun. Hän piti naisten yleisurheilua epäesteettisenä ilveilynä. Kauneushan on tunnetusti katsojan silmässä.
Pihkala saattoi kyllä katsella naisten urheilua, sillä ”voisihan sitä naisten urheilusuorituksia seuratessaan tuntea ylpeyttä siitä, että on sentään mies”.
Naisetkin vastustivat yleisesti naisten kilpailemista. Suomen naisten liikuntakasvatusliitto päätti hyväksyä vasta vuonna 1949 kilpailemisen niin voimistelussa kuin yleisurheilussa.
Nykypäivänä Tahko Pihkalan puheet ja yleiset asenteet tuntuvat kaukaiselta asialta, mutta eihän niistä kovin pitkä aika ole. Naisten kilpaurheilu alettiin hyväksyä sitä laajemmin mitä enemmän menestystä tuli.
Nyt kun olympiamitalit ovat suomalaisille harvinaista herkkua, kaikki mitalit, niin naisten kuin miesten, kelpaavat. Turha meidän on kuitenkin haikailla 1920- ja 1930 -lukujen huippumenestysten perään. Ne ajat eivät enää palaa.
Meidän on vain hyväksyttävä se, että ei näin pienestä kansasta maailman parhaita urheilijoita joka lajiin synny. Kun huippu-urheilua harrastetaan ammattimaisesti maailman joka kolkassa, menestys on entistä harvinaisempaa.
Huippu-urheilun organisaation ja valmennuksen pitää olla kunnossa, jos aikoo menestyä. Mutta ei auta vaikka organisaatio olisi huippuiskussa, jos lahjakkaita nuoria ei yksinkertaisesti ole riittävästi maailman kärkikahinoihin.
Olkaamme iloisia jokaisesta menestyksestä, tulipa se miesten tai naisten kilpakentiltä. Menestyksen päiviä odotellessa voi käydä aistimassa todellista urheilun huumaa esimerkiksi Lapualla, Sotkamossa tai Vimpelin Saarikentällä pesäpallo-ottelun katsomossa.
Pesäpallo on siitä hyvä laji, että suomalainen voittaa aina!
Julkaistu Suomenmaassa 3.8.2012