ANNELI JÄÄTTEENMÄKI

Kun lähetämme sotilaitamme toisiin maihin, niin meillä tulee olla kirkkaana mielessä se tavoite johon pyrimme. Pelkkä lipun liehuttaminen ei voi koskaan olla syy joukkojen lähettämiseen.

Viime viikolla parlamentin ulkoasianvaliokunta keskusteli Afganistanin tilanteesta. Käsittelyssä oli kriittinen mietintö Afganistania koskevasta strategiasta. Mietinnöstä on vastannut meppi Pino Arlacchi.

Mietintöään varten Arlacchi on matkannut Afganistanissa ja hän on jo aiemmin kertonut siellä saaduista kokemuksista. Kansainvälisen yhteisön kautta Afganistaniin on kanavoitu rahaa 34 miljardia, josta 70 prosenttia ei ole koskaan saavuttanut tai hyödyttänyt tavallisia afganistanilaisia. Esimerkiksi Kabulin teiden rakentamiseen on laitettu 240 miljoonaa, mutta teitä ei näy missään.

Totuus on joskus karua kuultavaa. Carl Bildt kertoi Euroopan parlamentille joulukuussa 2009, Eurooppa-neuvoston puheenjohtajamaan edustajana: ”meillä ei ole ajatustakaan siitä, mitä unioni on yhteisönä tekemässä Afganistanissa… kulutamme yli miljardi euroa vuodessa käytännössä ilman minkäänlaista koordinaatiota.”

Monet varmasti muistavat Time -lehden kannen, jossa oli kuva afgaaninaisesta jonka nenä oli leikattu irti. Tällaisten tapahtumien estäminen on erittäin hyvä syy toimillemme Afganistanissa. Silloin meillä täytyy kuitenkin olla toimiva suunnitelma tämän estämiseksi.

Näin ei kuitenkaan ole. On selvää, että länsimaiden sotilaspainotteinen strategia Afganistanissa ei toimi. Afganistanissa on taisteltu yhdeksän vuotta, mutta loppua ei ole vielä näköpiirissä. Sotilaallisesti olemme umpikujassa. Liittouma ei kykene kukistamaan talibaneja ja kapinallisliike ei kykene voittamaan liittoumaa.

Sen lisäksi, että sotilaallista ratkaisua ei ole näköpiirissä, niin olemme kaataneet Afganistaniin valtavia summia rahaa ja tästä huolimatta mittarit, jotka mittaavat turvallisuutta, taloutta ja yhteiskunnallista kehitystä, näyttävät yhä heikompia lukuja.

Unicefin arvioiden mukaan 59 prosenttia Afganistanin alle viisivuotiaista lapsista ei saa riittävästi syödäkseen ja viisi miljoonaa lasta ei pysty käymään koulua. Afganistanissa kuolee enemmän ihmisiä köyhyyden vuoksi kuin aseellisen konfliktin suoranaisena seurauksena.

Lapsikuolleisuus Afganistanissa on kasvanut vuoden 2002, eli sodan alkamisen jälkeen. Myös vastasyntyneiden eliniän odote ja lukutaito ovat laskeneet huomattavasti. Tämän lisäksi vuoden 2004 jälkeen köyhyysrajan alapuolella elävien määrä on kasvanut 130 prosentilla.

Sotilaallisen ratkaisun järjettömyyttä kuvaa myös se, että viikon sodankäynnin hinnalla voitaisiin rakentaa 6000 koulua, joilla varmistettaisiin lukutaito kaikille Afganistanin lapsille.

Ruotsissa asiasta on puhuttu. Myös meillä on oltava suunnitelmia, joissa arvioidaan eri vaihtoehtoja; miten tullaan pois, kenen kanssa ja millä ehdoin? Nämä kysymykset ovat olennaisia myös sotilaidemme turvallisuuden kannalta.

Euroopan parlamentti keskustelee ja äänestää Afganistan -mietinnöstä joulukuussa.

Julkaistu Suomenmaassa 5.11.2010