ANNELI JÄÄTTEENMÄKI

Olen seurannut  Suomen kansallisten tukien keskustelua  alusta saakka, joten ajattelen asiaa aikaisempien kokemusten perusteella. Suomen liittyessä Euroopan Unioniin toimin oikeusministerinä ja muistan hyvin, miten vaikea ratkaisu oli. Myöhemmin olen Eduskunnassa ja nyt Euroopan parlamentissa ollut asian kanssa tekemisissä

Suomi ei olisi liittynyt Euroopan Unioniin ilman liittymissopimuksen 141 artiklaa. Artiklassa ei ole mainintaa, että se olisi tilapäinen, kuten nyt olevassa määräaikaisessa direktiivissä.

Asiassa on kaksi periaatteellista pääkysymystä.

Komissiota on pidetty tähän saakka luotettavimpana neuvottelukumppanina, varsinkin suhteessa sekä neuvostoon että parlamenttiin. Suomen asioita ei ole haluttu levittää laajempaan päätöksentekoon, koska siihen sisältyy meidän kannaltamme iso poliittinen riski.

Nyt saatu jäsenmaiden tuki on tukea siirtymäkauden asetuksen kokonaispaketille, ei niinkään Suomen erityiskohdille. Ratkaisun hakeminen parlamentin (tai neuvoston) kautta antaa komissiolle hyvän syyn vetäytyä lopustakin 141-keskustelusta. Komissio on  tähänkin mennessä ollut  kovakorvainen Suomen vaatimuksille 141-tuen pysyvyydestä.

Koska nyt esitetty  ratkaisu ei ole pysyvä vaan määräaikainen, onko määräajan jälkeen enää mahdollista palata Artikla 141. Tuskin komissio siihen suostuu  jos Parlamenttikin lähtenyt siitä, että kyseessä määräaikainen ratkaisu.

Toinen kysymys on  meidän pitkäaikainen linjaus, jonka mukaan Suomen ongelmat olisi ensisijaisesti ratkaistava osana yhteistä maatalouspolitiikkaa, ja vasta jos sen keinot on kaikki käytetty, siirtyisimme kansallisten tukien puolelle. Tässä suhteessa tehty esitys on linjauksen mukainen.

Suomen hallituksen esityksen päätarkoitus näyttäisi olevan kansallisen rahoituksen säästäminen tulevassa järjestelyssä, osana julkisen talouden kansallista säästökampanjaa.

Yhteisen maatalouspolitiikan paketin kautta ei ole tulossa lisää varoja kansalliseen kirjekuoreen. 141-paketin jakaminen kahtia ei oleellisesti vahvista Etelä-Suomen kansallisen tuen järjestelyjä ainakaan nykyisessä muodossa. LFA-tuen valtuuden korotus mahdollistaisi lisätuen jakamisen Etelä-Suomeen. Tästä ei ole ainakaan toistaiseksi ollut julkisuudessa mitään.

Prosessissa olisi hyvä ottaa huomioon ainakin seuraavat yksityiskohdat:

1. Maidon alenevaa litratukea ei enää voida maksaa nykymuotoisena 2015 alkaen. Tämä tulee todennäköisesti herättämään katkeruutta Etelä-Suomen harvoilla maitotiloilla. Keskustelu kansallisesta litrakohtaisen tuotantotuen porrastuksen muutoksesta voi alkaa.

2. Tuotantoon sidotun (esimerkiksi eläinkohtaisen) CAP-tuen rahoitus järjestetään leikkaamalla pinta-alatukia. Leikkauksen kohteeksi joutuvia on todennäköisesti huomattavasti enemmän kuin korotuksesta hyötyviä.

3. Tuki ei ole edelleenkään pysyvä, vaan se on sidottu CAPin päätöksen siirtymäkausisäädökseen. Tämä aloitetaan puhtaalta pöydältä seuraavan uudistuksen yhteydessä.

Suuri kysymysmerkki  on siis mitä  tapahtuu 2020 jälkeen. Siihen tämä ratkaisu ei sano mitään. Maataloutta pitää voida harjoittaa pitkäjänteisesti ja vielä vuoden 2020 jälkeenkin koko Suomessa.

Anneli Jäätteenmäki
Euroopan parlamentin jäsen

Kirjoitus on julkaistu Ilkassa ja Maaseudun Tulevaisuudessa