ANNELI JÄÄTTEENMÄKI

Suomen ja Euroopan unionin jäsenmaiden taloudet ovat tällä hetkellä kuilun reunalla – toiset enemmän, toiset vähemmän. Kukaan ei ole turvassa. Kulutusjuhlat ovat tältä erää ohi ja todennäköisesti hyvin pitkäksi aikaa. EU-johtajat pitävät kriisikokouksia pitkin kevätöitä ja vakuuttavat meille väsynein silmin, että kaikki kääntyy vielä parempaan päin.

Kun kehittyvien maiden tuotanto kasvoi viime vuosina niiden kulutusta huomattavasti voimakkaammin, valtavat pääomat etsivät sijoituskohteita. Kriisin syntymisen kannalta Yhdysvaltojen rahoitusmarkkinoiden innovointikyky oli liikaa. Keksittiin subprime-asuntolainat ja niiden paketointi arvopapereiksi.

Niin kauan kuin markkinat toimivat hyvin, kukaan ei valittanut. Hallitus sai maahan lisää omistusasujia, pankit erittäin tuottoisaa bisnestä ja pienituloiset ihmiset asuntoja. Lopulta kaikki olikin liian hyvää ollakseen totta. Lainojen takaisinmaksuvaikeuksista levinnyt paniikki kaatoi pankkeja ja eteni kulovalkean lailla koko talouteen.

Äkkiseltään tuntuu uskomattomalta millaisella nopeudella Suomi vajosi syvimpään rauhanajan kriisiinsä. Kokonaistuotanto, teollisuustuotanto ja vienti supistuivat viime vuonna enemmän kuin koskaan itsenäisen Suomen historian aikana. Reaaliaikaisten tietoliikenneyhteyksien aikana kaikki tapahtuu heti. Talouden liikkeet ovat rajuja ja paniikki leviää välittömästi. Luottamus katoaa markkinoilta salamannopeasti. Lama ei ole vain lukuja pörssisaleissa, vaan inhimillistä hätää ja kärsimystä työttömyyden iskettyä.

Kun kriisin sammutuksesta siirrytään aikanaan jälkihoitovaiheeseen, on paikallaan miettiä, mitä tämä merkitsee Suomelle. Viime laman opetukset ovat tällä kertaa olleet hyvin mielessä, ja valtio on käyttänyt runsaasti julkista rahaa pitääkseen yllä kysyntää ja pehmittääkseen kriisin vaikutuksia.

Lopullisen laskun suuruutta ei tiedä vielä kukaan, mutta melko varmasti nykyiset päättäjät eivät sitä ole maksamassa, vaan laskun poimivat tulevat veronmaksajat. Suomen onni oli se, että kansantaloutta oli rukattu hyvään kuntoon useita vuosia.

Meillä oli velanottokykyä ja luottoa. Lainaa on saatu kohtuullisella korolla. Vaatii kuitenkin teräksisiä hermoja jatkaa velalla elvyttämistä, vaikka siihen olisi vielä teoriassa varaakin. Jossain vaiheessa sijoittajat alkavat pohtia valtion velanmaksukykyä ja -halua. Luottamuksen menettämisellä olisi kauaskantoiset seuraukset, kuten Kreikan vajoaminen EU:n ja Kansainvälisen valuuttarahaston avun varaan osoittaa.

Kreikan ongelmat kaatuivat luonnostaan unionin muiden jäsenmaiden syliin. Eurojärjestelmään kuuluvana maana Kreikka on osa EU:n kovaa ydintä ja jäsenmaat ovat lähtökohtaisesti sitoutuneet yhteistoimintaan. Hyvinä aikoina kaikki ovat nauttineet alhaisista koroista ja euron tuomasta yleisestä vakaudesta. Nyt kun laineet lyövät korkealle, on turha yrittää jättää laivaa.

Jatkossa on selvää, ettei yksikään jäsenmaa voi väistellä vastuutaan ja yrittää poimia vain parhaat palat EU:n toiminnasta. Kipeitä säästöjä tulee jokaiselle jäsenmaalle eteen. Samalla tulee pohtia sitä, mitä EU:lta todella haluamme ja mihin unioni kykenee.

Pienilläkin teoilla voi olla suuri merkitys kansalaisten silmissä, kun monet joutuvat tekemään säästöjä henkilökohtaisesti, valtion ja kuntien leikkauksista puhumattakaan. On voitava luottaa siihen, että unioniin sijoitetut resurssit ovat hyvin käytettyä rahaa.

EU:n toiminnassa on selkeitä epäkohtia, eikä niitä pidä kiistää. Yksi konkreettinen epäkohta on se, että parlamentti istuu kahdessa paikassa. Parlamentin 12 istuntokertaa Strasbourgissa maksavat eurooppalaisille veronmaksajille noin 200 miljoonaa euroa vuodessa. Tavaroiden ja ihmisten kuljettaminen Brysselin ja Strasbourgin välillä sotii kaikkia ilmastotavoitteita vastaan ja on tehotonta hallintoa. Unionin uskottavuuden kannalta tämänkaltaisista älyttömyyksistä olisi päästävä eroon. Iso-Britannian tuore koalitiohallitus on ottanut asian hallitusohjelmaansa, joten ajatuksella on kannatusta merkittävissä piireissä.

Epäkohdat eivät kuitenkaan poista EU:n ilmeisiä hyötyjä. Talouskriisiin vastaaminen on ollut kaikesta kankeudestaan huolimatta kohtuullista, kun EU:n valtionvarainministerit, komissio ja Euroopan keskuspankki ovat pystyneet yhdessä koordinoimaan vakauttamis- ja elvytystoimia. Kansalliseen sooloiluun on jäänyt vähemmän tilaa. Toivottavasti yksituumaisuus ja hyvät toimintatavat löytyvät myös eläkepommien ja alijäämien purkamisessa. Niitä emme pääse pakoon, mutta yhdessä toimien tulos voi olla parempi.

Julkaistu Suomenmaassa 21.5.2010