Kansainvälinen asekauppa tarvitsee säännöt
Suomalaisen tarkkuuskiväärin ei pitäisi olla georgialaisen sotilaan käsissä, mutta silti se on. Joensuun kaduilla ei pitäisi olla myynnissä konepistooleita, mutta silti siellä oli. Kummassakin tapauksessa asekauppiaat ovat hyödyntäneet eri maiden erilaisia aselakeja.
Ennen juhannusta pidätetyt joensuulaismiehet olivat hankkineet uusia aseen osia maista, joissa niiden ostamiseen ei vaadita lupaa. Runko saadaan yhdestä ja lukko toisesta maasta, ja lopuksi Suomessa kootaan toimiva ase. Tarkkuuskivääri oli viety Suomesta puolustusministeriön luvalla, mutta määrämaasta se on jatkanut matkaa erilaisen vientilain turvin.
Kaikki tämä on mahdollista, koska asekaupasta ei ole kansainvälistä sopimusta. Kuten on sanottu, jopa banaanikauppa on tarkemmin säädeltyä kuin asekauppa.
YK:n jäsenmaat aloittivat 2. heinäkuuta kuukauden kestävät neuvottelut globaalin asekauppasopimuksen aikaansaamiseksi. Nykyisin asekauppa ei ole riittävän läpinäkyvää eikä aina ihmisoikeusperiaatteiden mukaista.
Keskustelu asekaupasta ja sen kasvusta kytkeytyy usein Venäjän ja Kiinan kauppoihin. Kuusi maailman kymmenestä suurimmasta aseidenviejästä on kuitenkin Euroopan unionin jäsenvaltioita: Saksa, Ranska, Britannia, Espanja, Alankomaat ja Italia. Jopa Suomi on maailman 25 suurimman asekauppiaan joukossa, vaikka aseidenvientimme on suhteellisesti pientä.
EU:lla on yhteinen kantansa aseidenviennistä kolmansiin maihin. YK-vetoiseen sopimukseen on tarkoitus saada mukaan Yhdysvallat, Venäjä, Kiina ja Intia. Ilman kaikkien merkittävien aseidenviejien osallistumista säännöillä ei ole tehoa.
Asekauppasopimuksen on oltava kattava. Siihen tulisi sisällyttää kaikkien aseiden ja niiden osien kauppa, vuokraus, siirrot ja lahjoitukset. Tekniikan kehittyessä edessämme on tilanne, jossa ammusten valvonta on jopa tärkeämpää kuin aseiden.
Sopimuksen täytyy olla linjassa kansainvälisen humanitaarisen oikeuden kanssa. Kaupan kriteerien avulla on voitava estää se, että aseita käytetään vakaviin ihmisoikeus- ja sotarikoksiin sekä rikoksiin ihmisyyttä vastaan.
Asekauppasopimuskaan ei riitä, jos sopimuksen noudattamista ei valvota. Toimeenpano vaatii monissa maissa muutoksia lainsäädäntöön. Maiden tulisi myös raportoida vuosittain aseiden ja niiden osien kaupasta ja siirroista YK:hon. Raporttien tulisi olla saatavilla julkisesti verkossa. Luotettava valvonta ja läpinäkyvyys estävät osaltaan aseita päätymästä vakavien ihmisoikeus- ja sotarikosten välineiksi.
Jos YK:n jäsenmaat eivät pääse sopimuksesta yhteisymmärrykseen, on mahdollista, että sopimusteksti päätyy yleiskokouksen äänestykseen. Tällöin vaarana on, että merkittävät aseidenviejät jättäytyvät sopimuksen ulkopuolelle.
Säätelemätön asekauppa on yksi syy poliittiseen epävakauteen ja konflikteihin. Siksi asekauppasopimuksen aikaansaaminen on valtioidenkin etu. Suomi on ollut mukana käynnistämässä sopimusprosessia, joten sen tulee käyttää ääntään neuvotteluissa aktiivisesti.
YK:n sopimus ei ole aseidenriisuntasopimus, eikä sillä kielletä asekauppaa. Sopimusta tarvitaan, jotta asekauppaan saataisiin yhteiset ja kaikkia sitovat säännöt. Valtioilla on nyt historiallinen mahdollisuus tehdä maailmasta hieman turvallisempi paikka.
Anneli Jäätteenmäki, YK:n asekauppasopimusta koskevan raportin esittelijä EU-parlamentissa
Jarmo Pykälä, asekaupan tutkija Safer Globe Finlandissa.
Julkaistu Helsingin Sanomien vieraskynässä 11.7.2012