ANNELI JÄÄTTEENMÄKI

Leijonat voittivat Suomelle MM-kultaa, koska uskoivat itseensä ja osasivat puhaltaa oikealla hetkellä yhteen hiileen. Tavoitekin oli kirkas: voitto. Samaa uskoa ja tahtoa ei EU:n ulkopolitiikasta löydy.

EU:lta puuttuu ulkopoliittinen visio. EU:lla on korkea edustaja ja ulkoasiainhallinto, mutta ei strategiaa unionin ulkopoliittisista suuntaviivoista. Tämä heijastuu kaikkeen.

EU:ssa on verrattain myöhään herätty ymmärtämään, että Yhdysvallat ei ole enää maailmanpolitiikan kiistaton ykkönen. Yhdysvalloilla on toki edelleen suurimmat puolustusvoimat ja se on maailman suurin talous. Yhdysvallat on kuitenkin menettänyt otettaan monella sektorilla, esimerkiksi taloudessa, koulutuksessa ja infrastruktuurin kehittämisessä.

Yhteistyö amerikkalaisten kanssa on poliittisesti tärkeää, mutta se ei riita globaalien tavoitteiden ajamisessa. Geopoliittinen painopiste on siirtynyt muualle eikä transatlanttisilla suhteilla ole enää samaa merkitystä kuin ennen, vaikka se erittäin tärkeä suhde onkin. Tämän tietävät amerikkalaiset itsekin ja tekevät politiikkaa sen mukaisesti. Välttääkseen ulkopoliittisen marginalisoitumisen EU:n on lähennyttävä Kiinan, Intian ja Venäjän kanssa.

EU:lla on kymmenen strategista kumppania, mutta ei ymmärrystä siitä, mitä se strategisilta kumppaneiltaan haluaa. EU on epäonnistunut erityisesti Kiinasuhteissaan.

Nousevat voimat eivät näe EU:ssa uskottavaa, strategista kumppania, koska EU ole kyennyt tarpeeksi selkeästi määrittelemään omia intressejään. EU pelaa palapelejä, kun muut pelaavat shakkia. EU vasta hahmottelee maailmanpolitiikan kokonaiskuvaa, kun muut ovat jo tehneet ratkaisevan siirtonsa. Hyvä esimerkki on Turkki, joka nähdään Pohjois-Afrikassa ja Lähi-idässä mallimaana sekä aktiivisena ulkopoliittisena toimijana ja sovittelijana.

Kööpenhaminan ilmastokokous on yksi osoitus EU:n heikkoudesta pelata siinä liigassa missä sen pitäisi pelata eli yhdessä Kiinan, Venäjän, Yhdysvaltojen, Intian ja Brasilian kanssa. EU ei kyennyt saavuttamaan kunnon neuvotteluasemaa yhdessä tärkeimmistä ulkopoliittisista kysymyksistä. Näin siitäkin huolimatta, että ilmastopolitiikka oli ja on EU:lle prioriteetti.

Strategisen lähestymistavan lisäksi EU:lta puuttuukin auktoriteettia, jota se tarvitsisi kansainvälisten suhteiden jättiläisten kanssa.

Yhtäältä auktoriteettiongelma liittyy siihen, että EU:lla on ulkopoliittiset johtajat, mutta ei johtajuutta. Jäsenvaltiot pitävät langat omissa käsissään. Jäsenvaltioilla on omat ulkopolitiikkansa ja erilaiset, joskus ristiriitaiset intressit. Jäsenvaltioilla on toki oikeus omaan ulkopolitiikkaan, mutta joissain ratkaisevissa kysymyksissä ulkopolitiikkojen moniäänisyys voi kostautua.

Lissabonin sopimuksen ulkopolitiikkaa koskettavat rakenteelliset uudistukset loivat keskenään kilpailevia johtohahmoja. Sopimuksen kanssa on kuitenkin opittava elämään ja tasapaino on löydettävä. Eikä johtajuutta luoda pelkillä sopimuksilla. Myös persoonalla, osaamisella ja karismalla on merkitystä.

EU:lla on kuitenkin edellytyksiä vahvistaa ulkopoliittista painoarvoaan. EU:lla on yksi merkittävä etulyöntiasema muihin toimijoihin nähden. Se on alueellisessa, taloudellisessa ja poliittisessa integraatiossa paljon pidemmällä kuin muut.

EU:n pehmeät arvot tarvitsevat kuitenkin vastapainokseen selkeät ulkopoliittiset prioriteetit. Omia intressejä saa olla ja niitä pitää puolustaa. Ulkopoliittiset johtajat varmasti tiedostavat tämän ja EU:n korkean edustajan, Catherine Ashtonin, tehtävä on tehdä aloitteita.

Toimiva, yhteinen ulkopolitiikka on koko Euroopan etu, josta koituu eurooppalaisille sekä poliittista että taloudellista hyötyä. Globaaleja tavoitteita voidaan ajaa yksinkin, mutta tuloksiin päästään vain yhteistyöllä.